Takaisin ekskursioihin

Kew Bridge steam museum

Lontoon reissu enabloitui kesällä 2002, ja kaikkien perinteisten turistirysien joukosta kohoaa vesitornin lailla ylitse muiden käynti Kew bridgen museoidulla höyrytoimisella pumppuasemalla. Museo sijaitsee Etelä-Lontoossa, Kew´n alueella, ja sinne pääsee kokolailla kätevästi metrolla (District line, lähin pysäkki on Gunnersbury). Paikka on ehdoton vierailukohde kaikille höyrykoneista innostuneille. Mikäli kukkaset, puut, versot ja rönsyt kiinnostavat höyrykoneiden lisäksi, niin eipä ole parempaa päiväohjelmaa Lontoon kävijälle kuin yhdistetty visiitti Kew gardensiin ja pumppuasemalle. Nämä nääs sijaitsevat kävelymatkan päässä toisistaan.

Pumppuasemalla kun ollaan, niin näytteille asetettu höyrykoneiden joukko koostuu pääasiassa vesipumppujen voimanlähteistä. Kookkaita (teholtaan yli n. 30 kW) höyrykoneita on 11 kpl, lisäksi on muutama pienempi erikoiskäyttöön tai varakoneeksi suunniteltu yksilö. Kokoelma on suurin laatuaan maailmassa. Traktoreita, junia tai muita pyörillä liikkuvia höyrylaitteita ei kokoelmista löydy. Muutenkin pyörä vaikuttaa museokäynnin perusteella loppujen lopuksi melko turhalta keksinnöltä, suurimmassa osassa näyttelyn järeistä pumpuista voimansiirto on järjestetty suoraan vivulla höyrykoneen männänvarresta pumpun männänvarteen. Kokoelman kiistattomat helmet ovat 90- ja 100-tuumaiset Cornwallilaiset (Cornish beam engine), joiden nimi tulee toisaalta sylinterinhalkaisijasta ja toisaalta siitä, että tämä tietty konetyyppi oli 1700- ja 1800-lukujen taitteessa kehitelty käyttöön Cornwallin alueen kaivoskuilujen kuivana pitämiseksi.

Cornish 90 (116 kB)
90-tuumaisen koneen männänvarsi ja höyrysylinterin yläpää, ohjausvivustot ja ikeen tukipilarit. Oikean pilarin takaa näkyy pumpun männän valurautapaino.

Noihin aikoihin James Watt omisti höyrykoneiden hyötysuhteen parantamiseen liittyviä patentteja, joita hän yhtiökumppaneineen hanakasti puolusti eri oikeusasteissa. Wattin menetelmiä käyttävät kaivospatruunat joutuivat maksamaan royalteja perustuen polttoainesäästöön, joka syntyi Thomas Newcomenin alkuperäiseen konetyyppiin verrattuna. Tämähän varmasti tuntui sivistyneeltä rosvoukselta, joten kehityksen siemen oli kylvetty. Cornwallillaiset keksijät ideoivat Wattin konetta taloudellisempia versioita Newcomen koneen pohjalta, ja saavuttivatkin siinä suurta menestystä. Cornwallilaisen konetyypin kehittelijöistä tunnetuin lienee paikkakuntalainen insinööri Richard Trevithick (1771-1833), jonka keksinnöt liittyivät korkeapaineisen höyryn hyödyntämiseen. Yli 80-tuumaisia koneita rakennettiin Cornwallin alueella aikoinaan noin 70 kpl, ja niistä 4 on säilynyt jälkipolville. Näistä kaksi siis on Kew:ssä, ja ne ovat pumppuaseman alkuperäisiä laitteita. Noin puolet näyttelykalustosta on kuitenkin tuotu muualta Brittein saarilta.

Porukka, joka museota hoitaa (talkoovoimin), on ottanut asiakseen pitää suurimman osan koneista käyntikuntoisina. Kävimme paikalla sunnuntai-iltapäivänä, ja näimme kaikkien suurimpien koneitten startit. 90" konetta käytetään esittelyluontoisesti viikonloppuisin, n. 30 minuuttia kerrallaan. Näytös kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, liikkuvat rautamäärät ovat suuria. Kone on fyysisiltä mitoiltaan niin iso, että jotain oleellista jää tajuamatta jos yrittää paneutua siihen sen ollessa liikkumaton. Tässäpä muutamia faktoja ko. masiinasta:

[koneen yleiskuva (video 993k)] [pumpun valurautapaino (video 721k)]

Aikansa materiaalitekniikan huipputuote ei siis kestänyt kovin suuria paineita eikä saavuttanut korkeita käyntinopeuksia. Toiminnan luotettavuutta (varman päälle mitoitusta ja ammattiylpeyttä joka portaassa?) kuvaa kuitenkin se, että parikymmentä vuotta nuorempi 100-tuumainen naapuri palveli lähes sata ajast'aikaa, osan tästä tosin varakoneena. Tässä vaiheessa voidaan todeta, että Britit ovat konservatiivisen maineensa ansainneet. Varmasti ovat pihejäkin. Museossa näytillä oleva James Simpson & companyn 1910 rakentama Waddon engine (180 englantilaisen hevosen voimaa) poistettiin palveluksesta vasta 1983. Siihen asti sillä kirnuttiin juoma-, tai no, ainakin kasteluvettä, Croydonissa. Ja veden laadusta puheen ollen, tarinan pääosassa olevaa pumppuasemaa jouduttiin saastumisen vuoksi siirtämään kolme kertaa 1811-1837 välisenä aikana Thamesin varrella, aina tietysti Lontoosta ulospäin. Tämä viimeisin on sitten ollut aktiivikäytössä vuoteen 1944 asti. Museossa on myös vedenjakelutekniikkaan, viemäröintiin ja juomaveden laadun testaukseen liittyvät osastonsa.

The Waddon engine (116 kB)
The Waddon engine

Myös pumppuaseman rakennukset ovat mielenkiintoisia. Eritoten 90" ja 100" koneiden hallista havaitsee selvästi, että rakennus on suunniteltu koneiden yhdeksi osaksi. Komponenttien suuret mitat ja massat huomioon ottaen tämä on tietysti aivan loogista. Näinhän nykyäänkin on tapana tehdä, mutta entisaikaan "integrointisuunnittelu" on ulottunut nippelitasolle. Sisätilojen ja koneenosien yksityiskohdissa on paljon visuaalisia yhteneväisyyksiä.

Aseman maamerkkinä on "tiili"-nimisistä elementtimoduleista rakennettu 60m korkea torni joka ei ole kattilan piippu, vaan pystyyn nostettu pumppujen jättöpuolen putki. Se huolehtii vastapaineen tasaisuudesta, kuluttajien hanan asennosta riippumatta. Vesitornit ovat sitten olleet hieman matalampia rakennuksia lähempänä kaupungin keskustaa.

Mikä parasta, museon höyrykoneista todella paistaa sanoma "kaikki pitäis itte tehdä"; 150 vuotta sitten ei tekniikan kehittäjiä ole alihankinnan heikko laatu kiusannut. Ja vaikka standardointi olikin jo noihin aikoihin alullansa, niin se ei ollut vielä mutterien ja pulttien kierrenousun suunnittelun esteenä…eikä valmistuspuolellakaan ole massatuotannosta tiedetty. Koneet ovat hienosti viimeisteltyjä, ja ne todella näyttävät siltä mitä ovat, käsintehdyiltä. Jokainen masiina on selkeästi yksilönsä ja tämä lienee ollut myös ellei tavoite niin ainakin kunnia-asia laitetta rakennettaessa.

Kertoili Matti

Alkuun Takaisin ekskursioihin Säätäjien kotisivulle


Päivitetty 7.1.2003 © Jäykät Säätäjät ry 2003